Joku viisas joskus sanoi, ettei salilla kannata iskee naisii. Paskapuhetta.
Kaikki lähti just sieltä. Siitä paikallisesta hikiluolasta, jossa ilma on sekoitus vanhaa hikeä, testosteronia ja sitä halpaa, kirpeetä pesuainetta.
Ja siellä ne oli. Aina samaan aikaan treenaamassa.
Äiti ja tytär.
Unohda heti kaikki some-perhe-fantasiat. Tytär, joku parikymppinen, timmi pakkaus täynnä sitä energiaa, joka saa pään sekasin. Helppo nakki, ajattelin.
Mut sit oli se äiti. Ehkä nelikymppinen, vaikee sanoo. Mut jumalauta. Siinä naisessa oli jotain, mitä tytöllä ei tuu olemaan vielä vuosiin. Kokemusta. Se katse, kun se vilkaisi peilin kautta. Se porautu suoraan läpi ja näki sen pienen apinan siellä sisällä, joka ohjaa kaikkia sun päätöksiä.
Se katse tiesi tasan tarkkaan, mitä mä ajattelin. Ja se tykkäs siitä.
Totta kai mä menin helpoimman kautta. Iskin sen tyttären. Pari hymyä juomapullon yli, muutama sana pukkarin ovella. Se oli siinä. Viiniä. Leffaa. Sitä perussettiä.
Ja se oli ihan jees. Ihan oikeesti.
Mut koko ajan takaraivossa jyskytti se äiti. Se, miten se teki kyykkyjä niin, että tuntui kuin happi loppuisi koko salilta.
Sitten tuli se ilta. Sellanen vitun pimee ja märkä marraskuu, ku kaikki on ankeeta.
Olin menossa hakemaan tytärtä treffeille. Ajoin sen kämpän pihaan. Koputan, ja oven avaa äiti. Päällään vaan joku vanha, ohut kylpytakki. Sydän jätti lyönnin väliin. Ihan oikeesti.
“Laura on vähän myöhässä”, se sanoo. “Tulee varmaan tunnin päästä. Tuu sisään oottelee, siellä ulkona jäätyy.”
Astun sisään. Istun sohvalla. Räplään puhelinta. Yritän olla cool. Adrenaliini hakkas ohimolla.
Ja sit mä kuulen sen. Suihkun. Veden kohinan.
Päässä huutaa joku ääni, että älä, perkele, nouse siitä sohvalta. Mut jalat ei totellu. Ne vei mua kohti kylppäriä. Ovi oli raollaan. Höyry levis käytävään.
Kurkkaan.
Siinä se on. Selin muhun. Alasti. Ja just silloin, ihan ku se olis vaistonnu, se kääntää päätään. Katsoo mua peilin kautta.
Se näkee mut. Eikä se oo vihainen. Tai yllättynyt.
Se hymyilee.
Ja vittu se hymy. Se oli likaisin asia, jonka oon ikinä nähnyt.
Sen huulet liikkuu, mut ääntä ei kuulu. Vaan se yksi sana:
“Tule.”
Seuraavista hetkistä on vaan välähdyksiä. Ovi kiinni. Seinää vasten. Se ei ollu mitään hellää rakastelua. Se oli nälkää. Raakaa ja eläimellistä. Kynnet mun selässä, hampaat mun olkapäässä. Kaikki se sanomaton paska, mikä meidän välillä oli kuukausia leijunut, purkautui kerralla.
Ja kesken kaiken… ulko-ovi käy. Avain kääntyy lukossa.
Vittu. Laura.
Siinä hetkessä maailma kirkastuu. Repäistään itsemme irti. Kiskon vaatteet päälle nopeemmin ku koskaan. Kun tytär tulee olkkariin, äiti istuu jo sohvalla kylpytakki tiukasti kiinni ja selaa jotain lehteä. Täysin tyynenä.
Vain sen kosteet hiukset ja mun kaulassa punoittavat jäljet ois voinu paljastaa meidät.
Lähden Lauran kanssa syömään. Esitän täydellistä poikaystävää. Ja koko helvetin ajan mä maistoin sen äidin huulilla. Tunsin sen kynnet mun selässä.
Se oli vitun sairasta. Ja kiihottavaa.
Kun vein Lauran yöllä kotiin, äiti oli muka jo nukkumassa. Laura veti mut huoneeseensa. Ja siellä, niiden samojen seinien sisällä, otettiin uusintaerä.
Makasin siinä pimeässä, kuuntelin sen hengitystä ja tajusin.
Mä en ollu enää sen poikaystävä.
Mä olin se salaisuus. Se paska, joka piti tän koko paletin kasassa.
Olin saanut ne molemmat. Ja olin koukussa.
Enkä tiedä vieläkään, kumpi siitä nautti enemmän. Mä, vai ne.