Luulitteko, että se loppui siihen kylpyhuoneeseen? Siihen adrenaliinin ja saippuan sekaiseen huumaan?
Voi vittu, olisipa loppunut. Se oli vasta alkusoittoa. Se oli kutsu.
Ensimmäiset viikot sen jälkeen olivat… surrealistisia. Elin kaksoiselämää, joka sai James Bondin touhut näyttämään lastenleikiltä. Päivisin olin Lauran, tyttären, täydellinen poikaystävä. Vein sen leffaan, kuuntelin sen duunimurheita, pidin kädestä kiinni kaupungilla ja esitin, että maailmassa ei ollut mitään muuta kuin me kaksi.
Ja se toimi. Se oli helppoa. Pelottavan helppoa.
Mutta sitten oli ne toiset hetket. Ne varastetut sekunnit.
Kun hain Lauran treffeille, sen äiti saattoi avata oven. Hän ojensi Lauran takin, ja samalla hänen sormensa hipaisivat mun kättä. Vain sekunnin murto-osan, mutta siinä oli sähköä. Se oli viesti. Se oli lupaus. Hänen katseensa porautui muhun Lauran selän takaa ja sanoi: “Tiedän, että muistat. Ja minäkin muistan.”
Sain viestejä keskellä yötä. Ei mitään paljastavaa. Ei kuvia, ei suoria sanoja. Vain yksi lause.
“Ajattelen sitä suihkua.”
Tai:
“Lauralla on huomenna pitkä päivä töissä.”
Jokainen viesti oli sytytyslanka. Ne eivät olleet ehdotuksia, ne olivat käskyjä. Ja minä tottelin. Ajoin sinne. Hiivin sisään kuin joku vitun murtovaras. Ja otin sen, mitä tarjottiin. Nopeita, raakoja, lähes sanattomia hetkiä keittiön pöydällä, olohuoneen sohvalla, kerran jopa autotallissa.
Aina oli se pelko. Se sairas, kiihottava pelko siitä, että Laura tulee kotiin etuajassa. Se riski teki kaikesta sata kertaa parempaa.
Mutta sitten peli muuttui. Hän kovensi panoksia.
“Syödään ensi perjantaina meillä. Kaikki kolme”, Laura sanoi kerran puhelimessa, kun soitin kysyäkseni häntä ulos. Lauran äiti oli ehdottanut jotain vitun lautapeli-iltaa yhdessä.
Sydän hakkasi kurkussa. Tämä oli uusi taso. Tämä oli helvetin esikartano.
Perjantai tuli ja minä menin.
Istuin siinä ruokapöydässä ja yritin syödä. Laura nauroi ja höpötti omiaan. Ja pöydän toisella puolella istui hänen äitinsä, se nainen, jonka kynsien jäljet olivat vieläkin himmeinä mun selässä. Hän hymyili minulle, kaatoi viiniä ja oli täydellinen anoppikokelas.
Ja sitten tunsin sen. Pöydän alla.
Hänen paljas jalkansa nousi hitaasti housunlahjettani pitkin. Hitaasti, piinallisesti, sentti sentiltä. Katsoin häntä silmiin. Hän ei räpäyttänyt silmääkään, jatkoi vain keskustelua Lauran kanssa jostain sisustusohjelmasta. Ja koko sen ajan hänen jalkansa teki työtään.
Se ei ollut enää vain seksiä. Se oli valtapeliä. Psykologista sotaa, jossa minä olin pelinappula. Hän testasi minua. Hän halusi nähdä, kuinka pitkälle voisin mennä. Kuinka hyvin osaisin valehdella silmät päästäni samalla, kun hänen varpaansa hyväilivät minua pöydän alla.
Sinä iltana, kun makasin jälleen Lauran vieressä hänen huoneessaan, en tuntenut enää syyllisyyttä. En tuntenut mitään muuta kuin tyhjyyttä ja samalla pohjatonta nälkää. Adrenaliini oli muuttunut huumeeksi. En enää jahdannut vain sitä naista. Jahdasin sitä tunnetta. Sitä hengenvaarallista nuorallatanssia.
Tajusin sen siinä pimeydessä.
En ollut enää uhri. En ollut eksynyt tähän tilanteeseen. Olin aktiivinen osallistuja. Olin yhtä sairas kuin tämä koko kuvio. Tämä ei ollut enää tarina siitä, miten petin tyttöystävääni. Tämä oli tarina siitä, miten löysin itsestäni jotain pimeää, jotain, jonka olemassaolosta en tiennyt. Ja se pimeys piti minua otteessaan.
Aamulla, kun tein lähtöä, hänen äitinsä odotti eteisessä. Laura oli jo lähtenyt töihin.
Hän katsoi minua pitkään. Sitten hän hymyili. Se ei ollut enää se likainen hymy sieltä kylpyhuoneesta. Se oli jotain muuta. Voitonriemuinen.
Hän ojensi minulle puhelimensa. Näytöllä oli kuva viestiketjusta. Minun ja hänen välisensä. Kaikki ne viestit.
Sitten hän avasi uuden viestin. Lauralle.
Ja katsoi minua.
“Lähetänkö?”
Maailma pysähtyi. Peli oli siirtynyt seuraavalle tasolle. Eikä minulla ollut mitään aavistusta säännöistä.