Vuosi oli 1988. Maailma oli erilainen, hitaampi, intiimimpi ja kirjeillä oli vielä valtaa.
Mieheni oli paljon poissa kotoa. Hän työskenteli suuressa yrityksessä, ja työ vaati usein matkoja ympäri maailmaa. Suhteemme oli alkanut intohimoisena ja kuumana, mutta etäsuhde oli tehnyt siitä vähitellen kylmemmän ja etäisemmän. Puhelut olivat yleensä lyhyitä ja ankeita, täynnä liiketoimintaa.
Halusin saada hänen huomionsa takaisin. Muistuttaa siitä, mikä häntä kotona odotti. Mutta miten? Sain idean joka olisi kokeilemisen arvoinen. Rohkea ja ainakin minusta kiihottava.
Makasin sängyssä, lankapuhelimen raskas luuri kädessäni. Toisessa päässä, tuhansien kilometrien päässä, hänen äänensä rahisi – se kuivakka businessmiehen ääni, joka selitti taulukoista ja palavereista. Minä en kuunnellut. Olin liu’uttanut vapaan käteni housuihini, ja sormeni olivat jo liukkaat. Hautasin kasvoni hänen tyynyynsä ja vedin henkeä. Hiki ja se tuttu partavesi. Hänen haamunsa leijui siinä, painavana, tutun hajuisena.
Samalla kun hän puhui numeroista, sormeni löysivät sen: kovan, sykkivän pisteen. Tämä ei ollut enää ikävää. Se oli eläimellistä nälkää. Hänen etäinen, kesy äänensä oli kuin bensaa liekkeihin, sytyttäen minussa samalla alitajuisen, uhkaavan palon. Hieron itseäni hitaasti mutta rytmikkäästi. Tuttu paineen kasvu syvällä sisälläni oli vastustamatonta.
“Kuunteletko sä edes?” hän kysyi hiukan ärsyyntyneenä.
“Mmm,” mumisin. Rysäytin luurin alas haarukkaan, juuri ennen kuin padot murtuivat. En antaisi hänelle sitä tyydytystä. En vielä.
Nousin sängystä, pilluni oli turvonnut ja valmiina tulvimaan. Kävelin hänen vaatekaapilleen ja vedin esiin hänen kulahtaneen t-paitansa. Painoin sen kasvoilleni ja haistelin syvään – hikeä ja petollisen ihanaa partavettä. Sitten työnsin kankaan housuihini, painaen sen ihoani vasten.
Komeron perältä kaivoin esiin Polaroid kameran. Kaapista otin mustan pitsiliivin ja vedin sen päälleni. Se puristi tissejäni yhteen, melkein repien, ja ne tuntuivat olevan valmiina räjähtämään. Olin valmis.
Kiipesin sängylle polvilleni. Ensimmäinen kuva – se oli uhkaus. Nostin kameran, katsoin suoraan linssiin. Salaman välähdys poltti verkkokalvoilleni hetken: en ollut kaunis, olin vaatimus.
Kone sylki kuvan ulos. Mutta se ei riittänyt. Tarvitsin todisteita.
Toinen kuva olisi se räjähdys. Asetin kameran tyynylle, suuntasin sen suoraan haaroväliini ja asetin laukaisimen ajastimelle. Kymmenen sekuntia. Liu’utin sormeni takaisin sinne, minne ne kuuluivat.
Kymmenen. Silmät kiinni, ajattelin hänen käsiään lantiollani.
Yhdeksän. Hänen nimensä hiljaa huulillani.
Kahdeksan. Se paine, se helvetin tuttu paine.
Seitsemän. Sormetin kovempaa, nopeammin.
Kuusi. Selkäni meni kaarelle.
Viisi. En pystynyt enää pidättelemään.
Neljä. Lanteeni hakkasivat ilmaa.
Kolme. Vittu.
Kaksi. Yksi.
Salama välähti juuri sillä sekunnin murto-osalla, kun täydellinen, hallitsematon räjähdys tapahtui. Kuuma, kirkas tulva suihkusi minusta muodostaen kaaren, ja Polaroid vangitsi kaiken: jännittyneet reiteni, sormeni uppoutuneena itseeni ja sen hetken, kun neste lensi ilmaan.
Kone sylki ulos toisen kuvan. Seurasin vierestä, sydän vielä hakaten, kun kemikaalien hajuinen paperi alkoi paljastaa totuuden. Se ei ollut kaunis. Se oli ruma, sotkuinen, epäselvä ja kaikkein kiihottavin asia, jonka olin koskaan nähnyt. Se oli mestariteos. Pysäytettyä nautinnon kaaosta.
Otin toisen kuvan – sen räjähdyskuvan. Laitoin tummanpunaista huulipunaa, painoin suudelmani paperin alakulmaan. Käänsin sen ja kirjoitin taakse paksulla tussilla vain kolme sanaa:
“Sinä teit tämän.”
Pujotin molemmat kuvat – uhkauksen ja todisteen – paksuun, valkoiseen kirjekuoreen. Nuolaisin sen kiinni. Maku oli karvas, mutta lopullinen.
Kävelin ulos pimeään yöhön, ylläni vain ohut takki, ja tunsin kylmän ilman paljailla reisilläni. Tiputin kirjeen postilaatikkoon. Sen metallinen KLONK-ääni oli kuin aseen laukaus pimeydessä.
Se ei ollut enää pelkkä kuva. Se oli talutushihna – kutsu, uhkaus, lupaus. Se oli minun aseeni tässä pelissä.
