Se on Marraskuu. Vettä tulee vaakatasossa, ja koulun piha on yhtä isoa kuralätäkköä. Siellä me seistään, kymmenet isät ja äidit. Tuijotetaan kellon viisareita ja esitetään, että meitä kiinnostaa.
Tää on se suomalainen unelma. Omakotitalo, farmari-Volvo ja kurahousujen pesurumba.
Mä pyöritän omaa firmaa, joten tää lastenhakuhomma on yleensä mun tontilla. Sama paikka, sama aika, samat naamat. Suurin osa niistä on ilmeettömiä kuin betoniporsas. Paitsi Sanna.
Törmättiin ekaa kertaa jollain lastenkutsuilla, siinä pakollisessa helvetissä missä juodaan laihaa kahvia ja puhutaan päiväkotien sisäilmaongelmista. Sanna oli siellä. Ei se ollut mikään fitness-kuningatar tai some-äiti. Ihan tavallinen, sievä nainen. Vähän alle nelikymppinen, vaaleat hiukset ponnarilla ja sellainen hymy, joka tuntui aidolta. Se oli pukeutunut tavallisesti, ehkä joku Peak Performancen takki ja farkut, mutta jotenkin se näytti siinäkin paremmalta kuin muut.
Siinä oli jotain maanläheistä. Jotain, mikä sai mut miettimään, että mitä ton naisen päässä oikeasti liikkuu kaiken sen kiltin hymyn takana.
Alettiin siinä koulun portilla vaihtaa muutama sana enemmän. Ei mitään syvällistä. Puhuttiin talvirenkaiden vaihdosta ja lasten harrastuksista. Se peruskaura. Mutta huomasin, että se haki aina katsekontaktia vähän pidempään kuin oli pakko.
Yhtenä loskaisena tiistaiaamuna, kun olin just saanut muksun saatettua luokan ovelle, Sanna käveli mun luo. “Kiire johonkin?” se kysyi.
Mulla oli kalenteri täynnä paskaa, mutta suustani pääsi: “Eipä oikeastaan.”
Sitten se sanoi sen. “Mulla ois kahvit tippumassa… jos maistuis?”
Se ei sanonut sitä flirttailevasti. Se sanoi sen melkein arasti, kuin puoliksi vitsillä, josta voi vielä perääntyä. Mutta me molemmat tiedettiin, ettei se ollut vitsi.
“Joo, totta kai.”
Ajoin sen perässä pari korttelia. Tavallinen, siisti rivitalonpätkä. Sisällä tuoksui puhtaalle ja kahville. Se kaatoi kahvit Iittalan mukeihin ja istuttiin keittiönpöydän ääreen. Se hiljaisuus oli kiusallisempi kuin mikään, mitä olin aikoihin kokenut. Puhuttiin säästä. Voi luoja.
Sitten mä kysyin. “Onks sun ukko reissussa?” Se nyökkäsi. “Joo. Taas.” Ja siinä se oli. Se hetki. Se katsoi mua, mä katoin sitä. Ei tarvittu sanoja.
Se nousi pöydästä, otti mua kädestä ja veti perässään yläkertaan.
Makuuhuone oli just niin kliininen ja siisti kuin olin kuvitellutkin. Mutta se, mitä siellä tapahtui, ei ollut. Se oli kaikkea muuta. Se oli sotkuista, epätoivoista ja aivan helvetin kuumaa. Se suuteli kuin viimeistä päivääja tarras kynsillä kiinni mun selästä.
Vaatteet lensi lattialle ja oltiin toistemme kimpussa kuin nälkäiset eläimet.
Ja kun mä olin sen sisällä, se kuiskasi korvaan. “Vittu… just näin.”
Ei mitään Hollywood-dialogia. Vaan rehellistä, raakaa suomalaista nautintoa.
Se ratsasti mun päällä, katsoi suoraan silmiin ja mä tiesin, että se sai just sitä, mitä se oli kaivannut. Ja niin sain minäkin. Käänsin sen doggy-asentoon ja annoin mennä. Se huusi tyynyyn, ja jossain vaiheessa se alkoi hokea: “Älä lopeta, älä vittu lopeta…”
Ja kun mä tunsin, että nyt tulee, se kääntyi ympäri, otti sen suuhunsa ja antoi mulle luvan. Se tyhjennyksen tunne oli jotain uskomatonta. Se, miten se katsoi mua silmiin, suupielet mällissä, oli kuuminta mitä olin koskaan kokenut.
Sen jälkeen ollaan nähty aina kun on tilaisuus. Joskus vaan nopeat autossa jossain metsätien päässä. Kerran sen saunassa, kun sen perhe oli mummolassa. Se on meidän pieni, likainen salaisuus tässä täydellisessä lähiöhelvetissä.
Ja joka kerta kun nähdään siinä koulun portilla, me vaan nyökätään. Kuin kaksi vanhaa kaveria. Kukaan ei aavista mitään.
Eikä paremmasta väliä.