Mä rakastin olla seurakunnan jäsen. Yksi sen johtajista. Mutta jos olen rehellinen, mä rakastin vielä enemmän sitä valtaa ja huomiota, mikä sen mukana tuli.
Olin nuori pastori. Nuoriso diggasi musta. Ja vanhat mummot myös. Sunnuntaisin, siellä saarnastuolissa, mä olin enemmän kuin mies. Olin profeetta. Ja se tunne oli parempaa kuin mikään huume.
Palasin kirkolta aina täynnä virtaa. Vaimoni näki sen silmistäni jo ovelta. Meillä oli sopimus, hiljainen rituaali. Hän tiesi, että se voima, jonka Jumala kanavoi kauttani seurakunnalle, oli saatava ulos. Yleensä olin hänen sisällään noin klo 12:42, joka ikinen sunnuntai. Aamen.
Mitä parempi saarna, sitä kovemmin mä panin sitä.
Joskus hän odotti minua makuuhuoneessa, polvillaan sängyn vieressä, kuin rukouksessa. Joskus hän makasi sängyllä, pää roikkuen reunan yli, ja antoi minun nussia kurkkuaan samalla kun puristelin hänen tissejään. Hän oli täysin minun armoillani, ja hän rakasti sitä.
Tämä ei ollut syntiä. Se oli ylistystä. Jumala ilahtuu, kun me juhlimme sitä lihaa, jonka hän on yhdistänyt. Ei ollut syntiä sekään, kun hän aneli katseellaan satsiani, jonka mä sitten roiskautin hänen kasvoilleen, kaulalleen ja rinnoilleen kuin siunauksen.
Huomasin, että vapaasunnuntait sekoittivat pakkani. Kivekseni olivat tottuneet ylituotantoon sapattina. Tajusin, että minussa asui eläin, jolla oli saatanan kova seksihalu. Ja vaimoni oli sen eläimen hoitaja.
Kun annoin sielunhoitoa muille pareille, olin parhaimmillani. Puhuin avioliiton seksielämästä hienovaraisesti mutta ymmärtäväisesti. Kannustin heitä raatelemaan toisensa. Tosin paljon runollisemmin: “Vaalikaa ja juhlistakaa rakkauttanne Jumalalle. Hän on tuonut teidät yhteen intohimoisesti lisääntymään… ja joskus, tulemaan toistenne kurkkuihin.” Näin heidän silmistään, että he ymmärsivät. Joskus näin parien naamojen hehkuvan, koska olivat juuri nussineet toistensa aivot pellolle. Se oli minun työni hedelmää.
Mutta sitten oli tämä yksi nuori pari. Kolmekymppisiä, suunnilleen minun ikäisiäni. Aina kun läheisyys nousi esiin, mies muuttui vaivautuneeksi. Hänen vaimonsa taas… kutsutaan häntä Emiliaksi. Hän oli niin kaunis ja niin tukahdutettu. Hän piti aina pieniä käsiään tiukasti yhdessä sylissään, mutta katseessa oli jotain raakaa ja alkukantaista himoa.
Eräänä sunnuntaina, saarnan jälkeen, ennen kuin suuntasin kotiin jyräämään vaimoani… Emilia lähestyi minua.
Olin nousemassa autooni parkkipaikan perällä. Kiinnitin turvavyötäni ja visualisoin jo mielessäni vaimoni persreikää, jonka sisään olin viidentoista minuutin päässä työntämässä öljyttyä kaluani. Silloin hän koputti ikkunaan.
Hän tarvitsi kyydin. Mies oli sairaana, ja ystävä, jonka kyydissä hän oli tullut, oli yllättäen lähtenyt. “Totta kai”, sanoin ja siirsin nahkakantisen Raamattuni ja saarnamuistiinpanoni pois apukuskin paikalta. Hän kiersi autoni etuosan ympäri kauniissa auringonkukkamekossaan, ja minä tunsin sen tutun sunnuntaikohinan nousevan nivusiini.
Hän asui maalla. Matkan aikana Emilia rentoutui. Hän oli hauska, paljon vähemmän ujo ilman miestään. Nauroi vitseilleni, kovaa ja aidosti. Hän sanoi, kuinka paljon arvosti keskustelujamme. Ne toivat hänelle lohtua, tieto siitä, että intohimo ei ole syntiä.
Kun hän sanoi sanan intohimo, muistin, että tähän samaan aikaan olin yleensä jo käyttänyt vaimoani kuin panolelua. Työnsin ajatuksen pois.
Hän hiljeni hetkeksi. Sitten paljasti, ettei hänen miehensä aina tunne samoin. Ja lopulta hän alkoi itkeä. Hiljaa, arvokkaasti. Laitoin vaistomaisesti käteni hänen olkapäälleen.
Ja silloin hän murtui.
Pysäytin auton maantien laitaan. Kiedoin käteni keskikonsolin yli ja toistelin: “Ei mitään hätää, kaikki järjestyy.” Osa minusta oli pastori. Toinen osa, se rehellisempi, oli vain mies.
Silittelin hänen hiuksiaan huomaamattani. Hän piti minusta tiukasti kiinni, puristi olkavarsiani. Hän itki kaulaani vasten. Tunsin hänen kuumat kyyneleensä ja hengityksen ihoani vasten.
Ja minä olin kivikova.
“Kiitos”, hän nyyhkytti, kun itku alkoi rauhoittua. Mutta me pysyimme halauksessa. “Kiitos”, hän toisti. Ääni oli nyt syvempi. Selkeämpi.
Tunsin yhä hänen hengityksensä. Kuulin, kuinka hän hengitti minua sisään, kuin haistellen. Ja sitten, tunsin sen. Pienen, epäröivän kosketuksen housujeni etumuksessa.
En liikkunut.
Se oli hänen sormensa. Ujosti, mutta määrätietoisesti, se piirsi ympyrää kankaalla olevan kuhmun ympärille. Hän hengitti syvään ulos, kun hänen kämmenensä laskeutui ja alkoi hivellä kaluani housujeni päältä.
En sanonut mitään. Annoin hänen tehdä sen.
Vetäydyin varovasti taaksepäin, vain sen verran, että näin. Katsoin alas hänen käteensä, joka liukui edestakaisin. Katsoin häneen. Hänen suunsa oli auki, huulet hieman erillään. Hänen silmänsä seurasivat kättään, lumoutuneena. Vaistomaisesti sykäytin munaani häntä kohti, yksi voimakas pulssi, joka sai sen elämään housujeni alla. Hän henkäisi terävästi.
Emilia katsoi minua silmillä, joissa sekoittui viattomuus ja täydellinen turmelus.
Halusin hänen huulensa kyrvälleni, siinä ja heti.
Silloin hänen puhelimensa soi. Se oli hänen miehensä. Kuin salamaniskusta Emilia vetäytyi pois, ja se ujo, pieni nainen oli palannut.
Ajoin loppumatkan täydellisessä hiljaisuudessa. Vilkutin hänen miehelleen, kun jätin hänet pihaan.
Tulin sinä päivänä vaimoni sisään kolme kertaa. Jokainen kerta oli rukous, ja jokainen rukous oli valhe.
