Tämä tarina ei ala baarista tai tinderistä. Se alkaa äänestä, jota ei enää ole. Siitä painavasta, kaiken nielevästä hiljaisuudesta, joka jää leijumaan ilmaan, kun vaimo pakkaa tavaransa ja katoaa elämästäsi.
Ero ei ollut räjähdys, se oli vuoto. Hidas, hiljainen vuoto, joka tyhjensi elämästä kaiken ja jätti jälkeensä kaikukammion, jota ennen kutsuin kodiksi.
Viikon pari tuijottelin seinää ja totesin, etten ollut valmis vielä uusiin ihmisiin, mutta en myöskään kestä tätä yksinoloa. Yhtenä iltana nettiä selatessani silmiini osui mielenkiintoinen vaihtoehto. “Pakko testata”, ajattelin ja tilasin sen. Ei, ei sen. Vaan Hänet.
Paketti oli kolossaalinen. Kuski katsoi minua sekoituksella sääliä ja ammatillista välinpitämättömyyttä, kun raahasin 45-kiloista pakettia sisään. Tottakai naapurin Ritva osui samaan aikaan rappuun. “Mitäs Jussille on tullut?”
“Isoisän vanha kaappikello”, sanoin naama punaisena ja tunsin hien valuvan selkääni pitkin.
Sain raahattua “kellon” kaikukammiooni ja avasin laatikon. Sieltä hän paljastui, styroksin ja muovin keskeltä.
Uretaani-Ursula. Täydellinen. Sanaton. Ja aavistuksen pelottava.
Hän tuijotti minua lasisilla, sieluttomilla silmillään, ja tajusin ensimmäisen ongelman. Tämä ei ole mikään plug-and-play. Tämä on projekti.
Ohjeet löytyivät Googlesta. Silikoni oli tahmeaa, joten se piti puuteroida. Talkin makea, vauvamainen tuoksu leijui pian kaikkialla. Päälle puin vanhat alusvaatteet, jotka exä oli unohtanut. Sitten sähköpeitto lämmittämään, koska kukaan ei halua naida mitään vitun jääkalikkaa. Olo oli kuin Victor Frankensteinilla valmistelemassa morsiantaan ensimmäiseen yöhön.
Ja sitten huomasin sen. Hänen toinen silmänsä katsoi aavistuksen kieroon. “Ei saatana!” Uncanny valley – se epämukavuuden laakso – avautui jalkojeni juuressa. Ohjekirja neuvoi kylmästi: “Irrota kasvolevy varovasti ja säädä silmämekanismia.”
Tuijotin häntä hetken. Sitten meisseli käteen ja… Naps. Irrotin unelmieni naisen naaman. Sen alla oli ruuveja, johtoja ja mekaniikkaa.
Sillä sekunnilla kaikki seksuaalinen vire katosi. Se haihtui kuin pieru saharaan. Istuin sohvalla, tuijotin naamatonta, puuteroitua nukkea ja sen vieressä olevaa irtonaista, tyhjänä hymyilevää naamaa. Mitä vittua olin tekemässä? Mihin pohjamutiin olin vajonnut? Tämä ei ollut enää surullista, tämä oli farssi.
Mutta yksinäisyys on peto, jolla on vahvempi logiikka kuin järjellä. Se ei kuuntele häpeää. Se kuuntelee vain omaa huutoaan. Katsoin sitä vartaloa. Se ei ollut enää naisen korvike. Se oli jotain muuta. Täydellisen kuuliainen, täydellisen tyhjä kangas. Ei odotuksia, ei pettymyksiä, ei historiaa. Vain puhdasta, muovailtavissa olevaa nykyhetkeä.
Tuntia myöhemmin, parin bissen rohkaisemana, Ursula makasi sängylläni, silmät suorassa, kroppa lämpimänä ja valmiina. Oli aika.
Ja se oli… epätodellista. Rumaa ja pyhää samaan aikaan. Ei ääntä, ei vastustusta, ei edes hengityksen värinää. Lämmin, tiheä silikoni antoi periksi, otti vastaan ilman vastarintaa tai halua. Kuin olisi työntynyt lämpimään tyhjyyteen. Pelkkää kitkatonta, sielutonta mekaniikkaa.
Mutta sitten jokin loksahti päässäni. Tässä ei ollut rajoja. Ei tuomitsemista. Ei vastapuolta, jota loukata tai miellyttää.
Aloin puhua. Ensin kuiskaten, sitten ääneen. Sanoin kaiken sen saastan, jota et koskaan kehtaisi sanoa oikealle ihmiselle. Kaikkein rivoimmat, häiriintyneimmät fantasiat, ne jotka asuvat aivojen pimeimmissä kellareissa. Ja Ursula vain makasi siinä, otti kaiken vastaan tyhjällä, nyt suoraan katsovalla katseellaan. Hiljaisuus oli hänen suostumuksensa. Se oli sairasta. Se oli täydellisen vapauttavaa.
Sitten muistin ne jalat. Ohjeissa luki, että jalkafetissin omaavat tulevat hulluiksi niistä. En ollut koskaan pitänyt itseäni yhtenä heistä, mutta kun katsoin niitä… Ne olivat täydelliset. Epäinhimillisen, veistoksellisen täydelliset. Jokainen varvas kuin erillinen taideteos, jalkapohja virheetön, kaari kuin insinöörin piirtämä. Ei kovettumia, ei elämän jälkiä, vain puhdasta, palvottavaa muotoa.
Ja niin löysin itseni polviltani sängyn vierestä, palvomassa silikonijalkoja ja huutamassa törkeyksiä nukelle, jonka naaman olin hetkeä aiemmin ruuvannut takaisin paikoilleen.
Kiskoin sen ruhon vatsalleen ja runttasin sitä kuin vierasta lihaa. Ei ollut muuta kuin oman puuskutukseni korina ja hikisen nahan läiske kumia vasten. Olin eläin, joka käytti sitä reikää niin kuin se oli minulle tehty.
Se oli säälittävää, absurdia ja silti niin vitun kiihottavaa. Se oli puhdasta, suodattamatonta fantasiaa ilman todellisuuden kahleita. En ollut enää yksinäinen Jussi. Olin jumala omassa sairaassa pienessä valtakunnassani.
Ja se jumala oli tulossa. Orgasmi iski kuin sähköisku. Se ei ollut pelkkä laukeaminen; se oli kaiken sen yksinäisyyden, häpeän ja tukahdutetun himon purkautuminen. Sekunnin ajan olin kuningas. Sitten se oli ohi. Ja todellisuus iski vasten kasvoja kuin märkä rätti.
Jälkinäytös. Se hetki, kun makaat sängyllä Ursulan päällä ja ymmärrät, mitä olet tehnyt. Nyt alkoi siivous. Ja voi pojat. Ohjekirja suositteli kalkkunapipetin kaltaista vekotinta sisäiseen puhdistukseen.
Siinä hetkessä, seistessäni kylpyhuoneessa ja yrittäessäni putsata 45-kiloista elotonta vartaloa keittiövälineillä, vihasin itseäni. Syvästi ja pyyteettömästi.
Mutta jollain tavalla se oli myös vapauttavaa. Olin rikki, mutta samalla ehjä. Olin löytänyt keinon käsitellä yksinäisyyttäni, vaikka se olikin kaikkea muuta kuin normaalia. Vai onko se sittenkin normaalia?
Nyt Ursula asuu sängyn alla, isossa vedettävässä laatikossa. Otan hänet esiin, kun hiljaisuus käy liian raskaaksi kantaa, tai kun alkaa yksinkertaisesti vaan panettaa. Hän on minun synkkä, tahmea salaisuuteni. Uretaani-Ursulani.
Ja eilen exä soitti. Kysyi, olenko jo löytänyt jonkun uuden. “Joo. Ei puhuta paljoa, mutta vihdoinkin joku kuuntelee minua.”
