Luku 1 - Anoppi ja kielletty himo
“Tämä oli tässä, Max! Ja tällä kertaa lopullisesti!”
Avovaimon viimeiset sanat ja perään iskeytyneen oven pamaus kaikuivat yhä Maxin päässä. Hän painoi kaasun lattiaan mutkaisella hiekkatiellä, ja sora rummutti lokasuojiin vimmaista rytmiä. Hetken hän toivoi voivansa ajaa tarpeeksi lujaa paetakseen paitsi elämäänsä, myös itseään.
Kun hän viimein kaarsi syrjäisen mökin pihaan, maailma tuntui hidastuvan. Ilma oli sakeana havunneulasten ja syksyisen märän maan tuoksusta. Max sammutti moottorin ja antoi hiljaisuuden kietoutua ympärilleen. Syvä henkäys kirpeää metsäilmaa tuntui puhdistavan keuhkoista paitsi kaupungin pölyt, myös osan siitä myrkyllisestä vihasta, joka oli ajanut hänet tänne.
Mökki kuului hänen avovaimonsa – tai nyt kai ex-avovaimonsa – vanhemmille, mutta sen ylläpito oli sanattomalla sopimuksella langennut Maxille. Siitä oli tullut hänen pyhättönsä, pakopaikka kodin loputtomalta draamalta.
Ensitöikseen hän antoi kuuman suihkun huuhdella pois päivän painon ja ärtymyksen. Pyyhe lanteillaan hän kaatoi paksupohjaiseen lasiin reilun annoksen viskiä ja kumosi sen yhdellä kulauksella. Alkoholin polte levisi vatsasta rintaan – välitön, korjaava lämpö.
Ja sen vanavedessä nousi pintaan jotain muuta. Himo. Heidän suhteensa oli aluksi ollut raa’an eläimellinen, mutta nyt siitä oli jäljellä vain katkerat syytökset ja kuihtunut intohimo. Kolmekymppisen miehen libido ei kuitenkaan ollut kadonnut mihinkään.
Hän kaatoi toisen lasillisen. Katse nauliutui hopeakehyksiseen valokuvaan pöydällä.
Max nosti kuvan käteensä. Kuvassa hänen anoppinsa Anna hymyili vapautuneesti. Runsaita muotoja korostava kesämekko näytti liehuvan kevyesti tuulessa, paljastaen juuri tarpeeksi. Max ei nähnyt siinä vain anoppiaan; hän näki itsevarman, kypsän naisen, jonka olemuksen lämpö ja salattu voima olivat aina vedonneet häneen. Anna oli viisikymmentäkahdeksan, mutta kantoi ikänsä sellaisella itsevarmuudella, että vuodet menettivät merkityksensä.
Heidän välillään oli aina ollut rento, ajoittain vaarallisen flirttaileva kemia. Max oli usein antanut ajatustensa harhailla ja kuvitella, millainen tuo seksikäs puuma olisi makuuhuoneessa – täysin tietoisena siitä, että ajatus oli väärä, kielletty ja juuri siksi niin sietämättömän kiihottava.
Ennen hän oli työntänyt tunteet syrjään. Mutta nyt, viskin, vihan ja himon sumentamassa mielessä, häntä ei kiinnostanut, mikä oli oikein.
Annan makuuhuone. Annan alusvaatelaatikko.
Ajatus iski tajuntaan kuin salama. Järki taipui, himo voitti. Pyyhe yhä lanteillaan hän asteli huoneeseen ja veti vanhan lipaston laatikon auki. Sieltä pilkotti mustaa pitsiä. Hän koukki sormiinsa mustat, lähes läpikuultavasta kankaasta tehdyt pikkuhousut. Materiaali oli syntisen pehmeää, kuin aavistus vain hänen karkeita sormenpäitään vasten.
Anna pikkuhousut kädessä Alkukantainen himo valtasi Maxin. Hän levitti pitsin sängylle kuin alttarille. Pyyhe putosi lattialle. Hän tarttui jo täydessä mitassaan sykkivään elimeensä, ja matala, karhea huokaus karkasi hänen huuliltaan fantasian ottaessa vallan. Mielessään hän näki Annan, nuo samat pitsit yllään, kuvitteli, kuinka hänen kypsä ja pehmeä vartalonsa painautui herkkää kangasta vasten…
Hän oli niin syvällä maailmassaan, ettei kuullut lähestyvän auton ääntä. Ei ulko-oven avautumista. Ei askelia käytävällä.
Ainoa ääni, joka läpäisi hänen keskittymisensä, oli makuuhuoneen oven hiljainen, paljastava narahdus.
Maxin pää kääntyi. Ja maailma pysähtyi.
Ovella seisoi Anna. Elävänä, todellisena, kauppakassi kädessään.
Veri jäätyi hänen suoniinsa. Kiihottuminen hänen kädessään muuttui sekunnin murto-osassa häpeän alastomaksi monumentiksi. Aivot takoivat tyhjää, kun hän yritti kömpelösti kiskoa pyyhettä lanteilleen. Oli vain tämä paljas, raaka hetki, josta ei ollut pakoa.
Anna seisoi liikkumatta oviaukossa, kasvot täynnä hämmentynyttä epäuskoa. Hänen katseensa vaelsi hitaasti sängylle levitetyistä pikkuhousuista Maxin käteen ja siitä pyyhkeen alta edlleen itsepintaisesti pullottavaan etumukseen. Lopulta katse nousi ja porautui Maxin silmiin – ei vihaisena, ei järkyttyneenä, vaan tutkivana.
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Anna kysyi, hänen äänensä tuskin kuuluva kuiskaus.
“A-anna… minä… en…” Max änkytti, kietoen kuumeisesti pyyhettä ympärilleen.
Annan kasvoilta näki, kuinka hän käsitteli näkemäänsä. Piinaavan hetken jälkeen hän pudotti kauppakassit lattialle pehmeällä tömähdyksellä.
“Ole ystävällinen ja vie nuo keittiöön”, hän sanoi hämmästyttävän rauhallisella äänellä. “Ja kaada meille lasit viiniä.”
Tätä Max ei ollut osannut odottaa. Hän ei osannut muuta kuin olla kiitollinen saadessaan syyn paeta tilanteesta.
“T-totta kai.”
Hän kumartui nappaamaan kassit, vältellen anoppinsa katsetta kuin polttavaa rautaa, ja käveli hänen ohitseen kohti keittiötä. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta tunsi Annan katseen selässään. Sitten hän kuuli makuuhuoneen oven päättäväisen naksahduksen sen sulkeutuessa.
Ja sitten laskeutui painostava, odottava hiljaisuus.
Max seisoi keittiössä kädet täristen, kun hän veti viinipullon korkin auki. Hän kaatoi syvänpunaista juomaa kahteen lasiin, yrittäen olla ajattelematta sitä, mitä oli juuri tapahtunut – ja sitä, miten hän joutuisi kohtaamaan sen seuraukset.
Lattialautojen kevyt narahdus sai hänet kääntymään.
Anna astui keittiöön. Päällään hänellä oli vain silkkiaamutakki, joka oli sidottu löyhästi vyötäröltä. Kankaan alta erottui se sama siluetti, joka oli piinannut Maxin mielikuvitusta jo kauan.
Hän istahti pöydän ääreen ja nyökkäsi laseille. “Hyvä, tämä tulee nyt todella tarpeeseen.” Ääni oli matala, lähes pehmeä.
Max ojensi hänelle lasin ja istuutui vastapäätä, tuntien itsensä syytetyksi.
Anna pyöritteli viiniä lasissaan. “Ja nyt. Kerro minulle, mitä minä äsken näin.” Se ei ollut pyyntö, se oli vaatimus.
Max tunsi kuumotuksen nousevan takaisin kasvoilleen. Hän epäröi, joi siemauksen rohkaisua ja hengitti syvään. Ei tässä ollut enään mitään hävittävää. Syteen tai saveen.
“Minä… en osaa selittää tämän paremmin. Sinä vain… olet aina ollut minusta uskomattoman seksikäs, Anna.”
Anna kohotti kulmiaan, silmissään selvää yllättyneisyyttä. “Seksikäs? Tämän ikäisenä?”
Max ei perääntynyt. “Juuri siksi. Sinussa on itsevarmuutta ja kypsyyttä, jollaista nuoremmilla naisilla ei ole.”
Hetken Anna vain katsoi häntä, silmissä sekoitus hämmennystä ja jotakin muuta – ehkä ylpeyttä, ehkä uteliaisuutta. Hän nojautui taaksepäin, antoi sormensa kulkea lasin reunaa pitkin ja hymyili hitaasti, arvoituksellisesti.
“En olisi uskonut, että sinun ikäisesi mies katsoisi minua sillä tavalla”, hän sanoi, äänessä pehmeä, melkein leikittelevä sävy. “Mutta… en voi väittää, etteikö se tuntuisi imartelevalta.” Hän otti pienen huikan viiniä. “Entä ne alusvaatteet?”
Nolous poltti Maxia, mutta jokin Annan tavassa kysyä sai hänet olemaan täysin rehellinen. “Kai ne ovat minulle jonkinlainen fetissi. Olen aina syttynyt niistä.”
Anna katsoi Maxia hetken hiljaa, kuin punniten häntä. “No,” hän sanoi viimein, ja hänen silmiinsä syttyi selvä, polttava kiinnostus. “Tykkäsitkö siitä, mitä löysit laatikoistani?”
Maxin sydän jysähti. “Enemmän kuin uskallan myöntää.”
Anna laski lasinsa pöydälle ja nojautui eteenpäin, hänen aamutakkinsa raottuen aavistuksen. “Tiedätkö, Max… ehkä minun pitäisi olla raivoissani. Mutta ehkä minä haluankin kuulla lisää siitä, mitä sinun päässäsi liikkuu.”
Maxin sydän hakkasi. Ilmassa oli käsin kosketeltavaa jännitettä, jonka merkityksen he molemmat ymmärsivät – eikä kumpikaan ollut valmis sitä katkaisemaan.